Silmiini osui mielenkiintoinen juttu Jämsän seudun sanomista, joka liittyy kalmojen kohteluun.
Niin. En halua ottaa kantaa tähän kyseiseen tapaukseen, enkä ollenkaan väheksyä omaisten kokemaa, tai vähätellä sitä. Kuitenkin jos ajattelen asiaa irrallisena, eli kuolemista ja sen jälkeen tapahtuvia asioita omalta kantiltani, niin totta kai tällaisena kyynikkona saa aiheella herkuteltua. Kuvitellaan että puhutaan minusta ja sovitaan, että makaan raatona vaikkapa sairaalassa. Happi ei kulje ja elonmerkit ovat poissa. Kukertavan sininen väri huulilla, kuin puoliraaka mustikka ruskaisessa tunturissa, sekä sellainen hieman kelmeä olemus.
Koska olen töissä alalla, niin tiedän jotakin tästäkin. Olen todistanut omin silmin, kun kalmoja haetaan pakettiautoon, jossa oli sellainen kerrossänky mallinen systeemi. Raadot ladottiin omiin karsinoihinsa ja alettiin kuskaamaan. Polttelin tupakkia siinä tupakkipaikalla ja katselin toimitusta. Lähinnä siinä ajatteli, että tuohon sitä itsekin sitten joskus päätyy. Olen törmännyt käytävillä lakanoilla peiteltyihin kalmoihin, jotka odottavat vientiä säilöön, ollut samassa hississä kun kalmo teki matkaa kellariin ja miettinyt samoja asioita kuin nytkin.
Ihminen potkaisee tyhjää, eikä liene yhtäkään tapausta, jolloin joku olisi jäänyt kuolematta ja elänyt ikuisesti. Oma katsomukseni on, että kun minä oikaisen koipeni viimeistä kertaa on minulle melko sama miten raatoani kohdellaan, kunhan sitä ei aseteta torille näytille ainakaan ilman pääsymaksua. Sitä on tuossa vaiheessa niin perusteellisen kuollut, ettei sitä juuri kai paheksu, jos kuskataan vaikka kasassa muiden kalmojen kanssa Monoselle. Minkä sitä siinä vaiheessa asialle tekee, tai voi?
Omasta puolestani ruhoni saa kipata vaikka ojaan, tai laittaa lannoitteeksi kukkapenkkiin. sama se, sillä olen jumalauta tuolloin kuollut. On jotenkin karmivalla tavalla huvittavaa, kuinka me elävät suhtaudumme kuolemiseen ylipäätään. En ota tähän nyt mukaan suremista, läheisiä, enkä muutakaan sellaista, vaan ihan asiaan liittyvät teknisen suorittamisen ja logistiikan. Puemme kalmot vaatteisiin ja laitamme pakkelia naamaan, leikkaamme hiukset, ajamme parran ja pyrimme tekemään raadosta elävän näköisen omaisia varten.
Kuolemisen tuotteistaminen on siis tulonlähde ja rituaali. On melko nippu tahoja, jotka tekevät raadoillamme rahaa. Kuoleman jälkeen maksamme hautapaikasta ja sen säilyttämisestä, jotta voimme mennä tekemään tarvittavaa surutyötä. Surutyö on inhimillistä ja kai se kivi jolle voi viedä kukkia auttaa meitä ymmärtämään tapahtuneen. Se mikä siinä kiven alla sitten lepää on läheisesi ja kenties pari muuta, joiden omaiset ovat lakanneet maksamasta vuokraa tuosta metri kertaa kaksi yksiöstä.
Vaan tämä kaikki voi vielä muuttua. Interin verkon ihmeellisestä maailmasta jossakin välissä luin, että syömme niin paljon säilöntäaineita ja muita myrkkyjä, ettemme enää meinaa maatua ollenkaan. Jos siis kalmoani käytetään biolanin korvikkeena, niin olisi suotavaa istuttaa päälle jotakin monivuotista, hitaasti kasvavaa ja ehkä sellaista, joka kestää myrkkyjä. Ei siis kannata odottaa, että heti seuraavana keväänä alkaisin työntää tulppaaneja.
Monikin kukkahattutäti ja muu sellainen paheksuu tätä kirjoittamaani, koska kuolema lienee pyhä asia. Teknisesti ottaen se on kuitenkin vain hengittämisen lopettamista. Paheksunnat voi kaikki tiukkanutturaiset suorittaa tuohon kommentointi osioon.
-K-
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.